Pohdiskelua

Moi!

  Mulle tuli tänään uusin Cosmo, ja luin sen heti kannesta kanteen. (Varmaanki ettei tarvis alkaa miettimään huomista tenttiä...) Siellä oli ihan kivoja juttuja, mutta loppua kohti päästessäni mä huomasin, että siellä on ihan hirveesti urheiluun, syömiseen ja kauneudenhoitoon liittyviä juttuja, sekä muutenki kaikkea elämänhallintaan liittyvää. Joo, ymmärrän, naisille suunnattu lehti. Mutta kun nykyään ollaan niin sellasella "opi rakastamaan itseäsi juuri sellaisena kuin olet"-asenteella, nii jotenki toi alko ärsyttämään. Varmaan koko viimenen kolmannes siitä lehdestä kerto mulle, miten mun kuuluu ja ei kuulu elää (kyllä mä tiedän itekki, opiskelen terkaks!), ja varsinki kerto mulle sen, minkä mä kyllä tiedän jo: mä elän ihan väärin. 

  Ihan eka juttu mikä sieltä hyppäs silmille on, että mä opiskelen. Ei, mun pitäis olla jo luomassa uraa, ja mielellään vielä jollain muulla kuin sosiaali- ja terveysalalla. Mun pitää päästä jonnekki Microsoftin toimitusjohtajaks ennen ku oon yhtään mitään. Toi on aika inhottava vaatimus, koska Microsoftilla voi olla vaan yks tj kerrallaan. Ja se tuskin on suomalainen 20-vuotias tyttönen. Näin vähän kärjistettynä.

  Ja sitten tää "kesäkuntoon 2014"-hypetys. Joka vuosi sama juttu. Mä oon nyt tarpeeks jo kriiseilly siitä, että mä oon lihonu, puhumattakaan nyt ku mä oon liikuntakiellossa tän kipeilyn takia. Sellasille, ketkä ei mua oo nähny, nii emmä nytkää läski oo. Ihan normaalipainonen, itseasiassa nyt mä vasta oon saavuttanu painoindeksin, joka on >20. Ja silti mä löydän kehostani kohtia, joiden takia mä mielestäni en oo kesäkunnossa. Tää kohta on liian iso ja toi löllyy. 

  Meijän pojat on naureskellu sille, ku kaikkien tyttöjen harrastukset on nykyää "sali ja lenkkeily". Ja tottahan tää on. Paitsi mulla... Kaikki haluaa olla kiinteitä, ja lihaksiaki pitäis olla ja niitten pitäis mielellään myös vähän näkyä. Fitness-mallit antaa esimerkkiä, ja me "tavalliset" tytöt seurataan perässä. Cosmo kannustaa tähänkin. Toki on ihan hyvä olla kunnossa ja elää muutenki terveellisesti, mutta tuntuu ettei nykyään elämään muuta kuulukkaan. Koulun/töiden jälkeen salille ja illalla vielä lenkille. Ja tuntuu että kaikki myös puhuu vaan siitä. 

  Mulla ei mun mielestä pitäis olla kauheita ulkonäkökriisejä ja paineita siitä, voinko pukea bikinit päälle vai en. Mä en koe olevani ruma ja läski, en toki mikään missikään... Mä oon normaali. Onks se huono juttu? Ja silti mä kriiseilen. Heti ku mä hetkeks ehdin hyväksyä itteni, tulee joku ja sanoo että hei, ei toi oo ok. Kiinteytä ja juo vettä niin paljon ku kerkeet ja syö salaattia. Mitä jos mä vaan tykkään lihasta tosi paljon? Eikä se vesikään nyt mitenkään hyvälle maistu...

  Mulla ei myöskään pitäis olla ihan hirveesti kriiseilyn aihetta senkään takia, että mulla on poikaystävä jonka mielestä mä oon kaunis, ja joka oikeesti rakastaa mua tälläsenäkin. En mä halua tietty olla sellanenkaan, että nyt ku on löytyny joku nii voi heittää kaikki ulkonäköhuolet pois ja lihoo rauhassa. Mutta sellanen kultanen keskitie? Aleksi on nähny mut melkein pahimmillani, ja tosi monta kertaa väsyneenä aamulla, hiukset sotkussa, ilman meikkiä, silmänaluset mustana. Eikä se vielä karkuun oo lähteny. Joten miks huolehtia tälläsistä?

  Nyt mä otan itelleni uuden haasteen: toki jatkan yrittämistä terveellisemmästä elämästä, mutta sen lisäks mä haluan oikeesti alkaa hyväksymään itteni tälläsenä. Aleksi ihastu ja rakastu muhun, joten en mä nyt ihan sysiruma ja ällöttävä voi olla. Ehkä toi keväinen auringonpaiste auttaa mua tässä haasteessa... :) 

  Tuli nyt ehkä vähän kliseinen teksti, mutta syyttäkää Cosmoa! Se sai mun ajatukset ja tunteet kiehumaan!

  Kirjottelen sitte kuukauden päästä uudestaan, ku seuraava Cosmo kolahtaa postiluukusta. ;) 

Ei vaan, toivottavasti vähän aikasemmin! :D

Aurinkoisia päiviä kaikille!

-Laura